Kalliokosken Sana Halsuan ja lähikylien asialla jo vuodesta 2002
 
Kalliokosken
Sana 2006 / 12


(1)Pääkirjoitus
(2)Maailma täynnä tavoitteita
(3)Miljardiluokan joulu
(1) Kaupunki - Halsualaisen luonnonystävän ainut mahdollisuus?
Luettu 1374 kertaa

Kotiseudun kokemien muutosten aikaansaama turhautuneisuus on purkautunut Kalliokosken Sanan sivuilla etenkin syksyn kuluessa välillä jyrkkänä tekstinä. Joulun rauhaisassa hengessä pyydän anteeksi, jos jotkin aiemmista jutuista ovat loukanneet joitakin lukijoista. Seuraavassa kirjoituksessa selvennän vähän syitä turhautuneisuuteeni.

Elämä maaseudulla luonnoltaan rikkaassa ympäristössä olisi ihanne, etenkin omalla synnyinseudulla. Elää niiden harvojen joukossa, jotka pyristelevät asutuskeskuksiin suuntautuvia muuttopaineita vastaan. Kyseisenlainen ihanteellinen elämä tuntuu kuitenkin kovin hankalalta, lähes utopialta. Etenkin jos on yhtään taipuvainen kiintymään maaseudulla maisemaan, joka mielestäni on juuri alueen tärkeimpiä voimavaroja. Maisema muuttuu ajan vaatimusten mukaiseksi. Lähes kaikki yksittäiset vähänkään enemmän omimmasta luonteestaan säilyttäneet luonnonympäristöt, taikka pehmeämmän vanhemman maaseutukulttuurin maisemalliset ilmentyvät tulevat melkoisella varmuudella hiljalleen häviämään. Jonkin verran arvokkaimmista ympäristöistä säästyy reliikkeinä museomaisissa totaalisuojelukohteissa. Elävää kulttuuria museoista ei löydä.
Kauneusarvoilla ja inhimillisyydellä ei ole paljoa painoa vallalla olevassa äärimmäistä tehokkuutta ainakin näennäisesti tavoittelevassa rahataloudessa. Muutos, jonka jo omana elinikänänsä on ehtinyt kotiympäristössään todistamaan, tuntuu käsittämättömän suurelta. Lapsuudesta muistaa, kuinka maataloustöissä oli vielä jäljellä jonkinlaisia talkoohengen rippeitä. Heinät tehtiin kylän kesken vuorotellen talosta taloon, ja vaikka työmenetelmät olivatkin jo pääosin konevaltaisia, asettuivat ne vielä jollain tavoin inhimilliseen mittakaavaan. Ihmiset sentään tekivät töitä yhdessä pellolla. Tarinat isän lapsuudesta ja senaikaisesta maanviljelyskulttuurista saavat hämmentymään nykymenoa katsellessa. Elämä on ollut täysin ihmisarvoista, vaikka suuri osa peltotöistä on suoritettu hevosvetoisesti. Ymmärrys muutoksen mielekkyydestä loppuu lähes tyystin. Vuosi vuodelta näkee pelloilla entistä suurempia traktoreita ja monimutkaisempia teknisiä maatalouskoneita. Navettatyökin alkavat muistuttaa enemmän teollista prosessinvalvontaa, kuin eläinten kasvatusta ja hoitoa. Omavaraisuusaste on heikentynyt jatkuvasti kehityksen edetessä. Maatilalliset ovat koko ajan enemmän sidoksissa ylhäältä tuleviin säädöksiin. Kasvava ja monimutkaistuva laitearsenaali pitää huolen, ettei tila toimi ilman jatkuvaa huoltosuhdetta laitteita tuottavaan teollisuuteen. Edes itse kasvatettua ruokaa ei voi aina syödä ellei sitä ole ensin jatkojalostettu, tai ”puhdistettu” ulkopuolisissa teollisissa laitoksissa.

Oma synkkä lukunsa on metsätalous. Kuunnellessa aikaisempien polvien kertomaa loputtomista soista, vielä siellä täällä arvokkaasti vanhenevista ikimetsän rippeistä ja kivien kirjomista lampareisista jokivarsista, lohduton mieliala kasvaa entisestään. Marjassa käynti on estejuoksua ojien yli. Juoksua hävitystä pakoon, että edes jossain tulisi vastaan ahneudelta säästynyt suojaisa metsänpala ojitettujen soiden keskeltä. Jos löytää jostain yksityisomisteiselta maalta hakkuilta sata vuotta säästyneen metsäpalstan, ei kannata kiintyä, sillä harvesteri on todennäköinen vieras lähivuosien aikana. Kotikuntani Halsuan harvojen vesistöjen ehkä hienoin muoto erämaiset pienet lampareiset joet, on suurelta osin kaivettu tasarantaisiksi ojiksi. Vielä 90 -luvullakin saatiin todistaa käsittämätöntä hävitystä, kun yläpuolisesta tekojärvestä huolimatta osittain melko hyvin säästynyt Venetjoki kaivettiin luonnontilaisimmalta osaltaan suoraksi kanavaksi. Paikallisen väestön piirissä ei juuri herännyt vastustusta, vaan valtiolliselta taholta toteutettu tuhotyö sai edetä esteettä. Samalla vuosikymmenellä nähtiin myös Halsuan rajan tuntumassa sijaitsevan Sadeharjun aarnialueen valtion toimesta toteutetut hakkuut. Alueella ainutlaatuinen kelohongikko ja ikipetäjikkö hävitettiin, ikään kuin peläten, että alue joutuisi suojeluun ja hyvä puuaines menisi hukkaan. Kairinevan turvesuot on kohta räävitty tyhjäksi, ja uusien tuotantoalueiden perustamispaineet kasvavat. Ojitettua kitukasvuista männikköä kasvavaa luonnontilansa menettänyttä suota Halsualla ja lähialueilla kyllä riittäisi, mutta silti turpeentuottajat himoitsevat viimeisiä ojittamattomia soita. Kaiken yllä leijuu kaivoksen uhka. Venetjoen tekojärven viereen kaavaillun avolouhoksen vaikutuksia jo ennestään ojitusten, turvepölyn ja tehomaatalouden kuormittamiin vesistöihin on vaikea ennakoida. Kaivosta ajavat tahot antavat totta kai hankkeesta kaikkein edullisimman kuvan, mutta epäilemättä niin suuren luokan maansiirtotöillä tulisi olemaan vaikutuksia lähialueen vesistöihin ja maisemaan. Seurakunta antaa puolikuolleelle viimeisen siunauksen. Toivottavasti Halsuan keskustan ainutlaatuinen harjumaisema säästyisi käsittelystä mahdollisimman vähin arvin.

Metsäluonnon talouskäyttö ei ole Keski-Pohjanmaalla uusi ilmiö. Luonnonvaroja on alueella hyödynnetty laajasti jo tervanpolton valtakaudesta lähtien. Tämän päivän menetelmät ovat kuitenkin vanhoja paljon tehokkaampia. Lapioilla ei kovin isoja ojia kaivettu, eikä reellä kannattanut hakea puuta kaikkein kaukaisimmista erämaista. Viimevuosikymmeninä rakennettu erämaat pirstonut metsätieverkosto takaa, että raskaat kaivin- ja puunkorjuukoneet pääsevät lähes mihin tahansa. Eikä viimeisten säilyneiden erämaiden puhkomista ole suinkaan lopetettu. Lähialueella merkittävä Tuohimaan tietön metsä- ja suoalue aiotaan liittää autoilevan kansan etupiiriin pitkällä läpiajettavalla metsätiellä. Mediassa näkee usein sanottavan, että Suomen metsä kasvaa nyt nopeammin kuin koskaan. Osaltaan väite pitääkin paikkansa, mutta on eriasia mitä metsän nopeimmin kasvava osa on laadullisesti. Metsähallinto ohjaa omistajat kasvattamaan maillansa mahdollisimman paljon hyötykasvuista sellukuitua. Suuret kasvumäärät voivat kaunistaa tilastot, mutta luonnonympäristönä monotoniset talousmetsät ovat kovin yksitoikkoisia. Suurin maisemallinen rooli on yksityisillä metsänomistajilla. Kyse on jokaisen henkilökohtaisista arvovalinnoista. Suomen laki oikeuttaa jokaisen päättämään itse ainakin tietyissä tuloksentekoa hyödyttävissä rajoissa mitä omistamalleen maalle tekee, mutta moraalinen oikeutus ei ole kuitenkaan niin yksiselitteinen. Voiko kukaan väittää omistavansa kokonaisen maiseman. Osaltaan metsien muokkausinnon taustalla on varmaankin jo tervanpolton ajoista periytyvä mentaliteetti, jossa mikä tahansa luonnon osan voi ensisijaisesti arvottaa rahan kautta. En tahdo kuitenkaan syyllistää liikaa yksityisiä metsänomistajia, he toimivat usein pakkoraossa, kun muita vaihtoehtoja ei anneta. Tarjolla on vain Metsätalousalan ammattilaisten räätälöimiä valmiita suunnitelmia, kuinka metsästä saisi parhaan tuoton irti. Metsänomistajat painostetaan avohakkuisiin, ojituksiin, metsäteiden raivauksiin ja muihin voimaperäisiin luonnonvastaisiin menetelmiin pelottelemalla, ettei metsistä muuten saa kunnolla tuloja. Suurimman hyödyn saavat kuitenkin huipulla toimiva hallinto-organisaatio ja saha- sekä selluteollisuus. Toisin kuin vanhassa metsätalouden mallissa, jossa omistajat itse korjasivat puun, ja jatkojalostuskin tapahtui usein paikallisesti. Korostan vielä, etten suinkaan vastusta metsien hyödyntämistä. Päinvastoin metsien arvoa vastaava käyttö on tärkeä osa suomalaista kulttuuria jota tulee vaalia. Jos omistajat ottaisivat metsistänsä vain tarvepuut, pehmeämmin vähemmän maapohjaa rasittavin menetelmin, niin jälki ei olisi varmasti nykyisenlaista. Eikä totaalisuojelun tarve olisi niin suuri, kun metsäluonto olisi kokonaisuutena eheämpi.

Tuloslähtöisen jyräyksen alla maaseudun maisemalla ei ole paljoakaan arvoa. Kauneus ei yksinkertaisesti mahdu tehokkuusajattelun piiriin, ellei siitä tehdä tuottavaa. Virkistysarvojen merkittävä vaikutus paluumuuttointoon ja matkailuun unohdetaan turhan usein. Kuinka monelle kaupungin hälinästä pois maaseudulle muuttavalle idyllinen maalaismaisema rauhaa uhkuvine metsineen ja siroine rakennuksineen on ratkaisevan tärkeä tekijä paikkakuntaa valitessa. Yhtälailla tärkeä tekijä on tietenkin työllistyminen, myös oman tulevaisuuteni kannalta. Aika usein maisemien tuhoutuminen on yhteydessä maaseudun kurjistuvaan työllisyystilanteeseen. Monissa tapauksissa työn ja maiseman säilyttämisen ei tarvitsisi kuitenkaan olla niin suuressa ristiriidassa keskenään. Kauniita ympäristöjä hävitetään vain uskomusten ja totuttujen tapojen pohjalta. Ei edes vaivauduta ottamaan selvää voisiko saman työn tehdä ympäristöä enemmän huomioiden, ja silti jopa halvemmalla. Äärimmillään työn luoteessa onkin piirteitä nälkävuosien aikaisista hätäaputöistä, lähestulkoon sama mitä työ käytännössä on, ja millaiset vaikutukset sillä on ympäristöön, kunhan vain saadaan muutama työpaikka vähäksi aikaa. Negatiiviset kokonaisvaikutukset voivat kääntyä paljon haitallisemmiksi, kuin työpaikan tuoma hetkellinen etu on ohi.

Oman tulevaisuuden suhteen joudun jatkuvasti harkitsemaan, kannattaako edes yrittää suuntautua kotiseudulle, vai muuttaako suosiolla pois, sillä elämä täällä on jo koetun perusteella jatkuvaa luopumista tutuista rakkaista maisemista. Jo oman kahdenkymmenen kahden elinvuoden aikana on ehtinyt hävitä paljon pienen metsäisen maalaiskunnan etuoikeutena tarjoamasta idyllistä. Jotain lohtua toi kunnantalolla esillä ollut ansiokas maalausten ja grafiikan näyttely, joka osoitti, että pienestä kunnasta löytyy muitakin joita maiseman muutos on koskettanut. Erityisen kadehdittavaa on tekijän kyky löytää muutoksestakin oma kauneutensa. En itsekään tahtoisi olla liian toivoton ja jyrkkä julistuksessani. Kaikesta huolimatta kotiseudulta löytyy kuitenkin vielä paljon hyvää ja kaunista. Asioita, joita vain pieni maalaiskunta voi tarjota, ja jotka kannustavat yrittämään elämän jatkamista isien mailla.

Loppuun vielä joulurauhan julistus koko Kalliokosken Sanaa lukevalle Suomen kansalle. Voi olla, että tämä joulu on vielä säiden osalta tilastollinen poikkeus, mutta jos jatkuvasti esillä olleita ilmastonmuutosennusteita on uskominen, niin jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua jouluaattoinen hanki on harvinaisuus. Tahdonkin toivottaa kaikille Suomalaisille märkää joulua, sillä sen me ahneet ansaitsemme.
Jussi Kalliokoski