Kalliokosken Sana Halsuan ja lähikylien asialla jo vuodesta 2002
 
Kalliokosken
Sana 2009 / 03


(1)Pääkirjoitus
(2)Maailmanpoliittisia kytköksiä ja veriysköksiä Kainuun prikaatissa
(3)Isoharjun laiton ojankaivuu kuohuttaa tunteita
(4)Kokonainen Puolikas
(5)Sanan viisi vinkkiä työttömyyden uhatessa
(6)Halsualla talousarvio on aina auki
(7)Matkapäiväkirja: Kylpylästä kalliossa Halsualaiseksi suokylpyläksi
(8)Kirjastomaksut muuttuvat
(9)Alitien Vangit
(4) Kokonainen Puolikas
Luettu 896 kertaa
Gonzo-journalisti kaka
Virheämmät laitumet

Hei vain kaikille.

Minä olen 9-vuotias suomenhevosoripoika Kossu. Tai oikea nimeni on kyllä Kokonainen Puolikas, mutta kaikki puhuttelevat minua vain Kossuksi.

Olen syntynyt vuonna 2000 jossain päin Suomea, paikkaa en tarkalleen tiedä. Tietääkseni olen kuninkaallista sukua, mutta varmaksi en osaa sitä sanoa, kun en ole koskaan nähnyt isääni ja sitä onko hänellä kruunua päässään. Mutta kuulemani mukaan hän on kyllä todellinen naistenmies, sillä minulla on ainakin sata veljeä tai sisarta. Äitiänikään en tunne oikein hyvin, sillä minut on viety hyvin nuorena pois hänen luotaan. Mutta hämärästi muistan hänen olleen hyvin lempeä, rauhallinen ja ystävällinen kaikkia kohtaan.

Minulla on oma yksiö, jossa on sisävessa ja juoma-automaatti. Ruokaa saan kahdesti päivässä, tosin kuivamuonaa on koko ajan tarjolla. Luultavasti tämä on jonkinlainen sisäoppilaitos, sillä tytöt ja pojat joutuvat yöpymään omissa yksiöissään ovet lukittuina. Päivisinkin meidät on erotettu omiin aitauksiin. Tyttöjen kanssa pääsevät vain muutamat lajitoverini ja nekin vain tiukassa valvonnassa. Hiukan tuo kyllä harmittaa, mutta kai se tulee joskus minunkin vuoroni. Olen kyllä kuullut, että jos juoksen raveissa tarpeeksi lujaa ja riittävästi rahaa, niin saisin oman morsiammen, ehkä jopa haaremin, mutta ainakaan vielä niin ei ole käynyt. Eli vielä pitää vain jaksaa odottaa.

Ihmisistä tiedän sen verran että niitäkin on tyttöjä ja poikia. Tytöt ovat kyllä paljon mukavampia ja nätimpiä. Ne taputtavat, harjaavat ja juttelevat mukavia. Laittavat lämpimän loimen päälle jos on kylmä ja pitävät muutenkin paljon paremmin meikäläisen puolia. Pojat taas laittavat kärryn perääni, istuvat itse siihen ja minun pitää juosta niin lujaa kun he haluavat. Jos en juokse, niin silloin he huutavat, kiroilevat ja sivaltavat minua takamukselle märällä vaatteella, joskus sukukalleuksille pitkällä vitsalla. Yleensä joudun olla kärryt perässä 4-5 kertaa viikossa muutaman tunnin kerrallaan.

Ulkona saan olla joka päivä liki niin kauan kuin huvittaa. Usein minulla on kavereitakin samassa aitauksessa, mutta ihan kaikkien kanssa en viihdy oikein hyvin, sillä heillä on tapana haastaa riitaa, tai kerskua naisjutuillaan.

Melkein kerran viikossa on sitten kilpailut, jossa minun pitää juosta elliptisen muotoista rataa muiden lajitoverieni kanssa. Jos olen ensimmäisenä maalissa saatan saada myös ystävälliset taputukset siltä pojalta, joka kärryissä perässäni istuu. Tätä on kyllä edeltänyt ääretön selkäsauna, huutaminen ja puikkelehtiminen kilpakumppanien joukossa. Sitten pitää vielä kiertää muutama kunniakierros, poseerata ylväästi valokuvaajalle ja yleisölle. Sen jälkeen minut yleensä pestään, laitetaan loimi päälle ja suljetaan pimeään koppiin, jossa saattaa olla joskus matkaseuraa. Hyvällä tuurilla jopa tyttökin mukana. Mutta sielläkin on tosi hankala tehdä lähempää tuttavuutta, sillä siellä on todella ahdasta ja yleensä vielä seinä välissä.

Muuten minulla ei ole suurempaa valittamista tässä hevosena olemisesta. Joka päivä saa ruokaa, työterveyshuolto pelaa, katto pään päällä, kengät laitetaan ja otetaan pois jaloista, kesä- ja talvimallit erikseen, ohjatut aamu-, päivä- ja iltatoimet. Ainoa mikä hiukan harmittaa, on se että koko ajan pitää vain juosta.